maanantai 16. joulukuuta 2013

Peer



Misa Palanderin Teatteri Vanha Jukoon ohjaama ”Peer” haastaa katsojan. Lahden kansanopiston 2. vuoden näyttelijäopiskelijat omistautuvat asialle. Näyttelijäntyö on intensiivistä, ja mieleen jää muun muassa viimeisten kohtausten Aliina Tellan hurja tanssi, sekä kohtaus, jossa Per komentaa kolmea hahmoa kuin koiria. Viihdyttävää katseltavaa tarjoaa sukelluspukuinen Eija-Riitta Korhola. Energinen bändi-osuus sähköistää tunnelman, ja musiikkipuoli toimii erinomaisesti.

Palander on tehnyt Henrik Ibsenin klassikosta omanlaisensa version, jossa haastetta luo epätavanomainen tapa näyttää asioita. Hän kertoo esipuheessaan:
”Emme tarvitse tarinaa. Emme juonta. Vain kehykset, joiden sisään kuva voidaan piirtää.” Käsittelytapa on kieltämättä hieman haastava tottumattomalle teatterin kävijälle. Ihminen odottaa alitajuisesti juonta ja tarinaa, ja näiden puuttuessa koittaa epätoivoisesti järjestellä asioita päänsä sisällä, yrittäen luoda rakenteen. Ymmärtää perinteisellä tavalla. Saada selville mistä lähdetään ja mihin tullaan. Tässä mielessä katsojalle jäi hieman tyhmä olo. Kala oli liian liukas käsissä, tai ihminen liian hidas ymmärtämään. Mono- ja dialogien tarkoitus jäi toisinaan kysymysmerkiksi kokonaisuuden kannalta.
Toisaalta käsittelytapa on kiinnostava ja virkistävä, näyttäen mihin kaikkeen teatteri pystyykään. Parempi tapa katsojalle olisi kai vain keskittyä hetkeen, unohtaa jatkuva analysointi ja luottaa lopun kokonaiskuvaan. Mutta kun se on niin himputin vaikeaa.

Näytelmä oli rakennettu historiallisten tapahtumien varaan, ja olikin hienoa nähdä, miten perinteinen näytelmä on saatu muuntumaan näin mutkattomasti tämän ajan pinnalla oleviin teemoihin, joista osa on tietysti myös ajattomia. Ihmisyys, ilot ja surut, elämän raadollisuus. Politiikka ja rasismi. Aktivismi, elämän ja luonnon tuhoaminen. Välinpitämättömyys. Näytelmän suurin anti oli näiden äärettömän tärkeiden asioiden julki tuominen. Kuten Palander kertoi, teatteri on aina poliittista.
Tapahtumien puitteiden ymmärtäminen vaatii jonkin verran tietoa historiasta, ja katsojalle oli annettu avuksi myös lukija-avain, jossa selitettiin näytelmän tapahtumapaikkoina toimivien historiallisten tapahtumien taustoja. Ohjaaja oli valinnut kyseiset tapahtumat hienosti ja saanut kokonaisuuden toimimaan.

Paljon puhutut punaiset pallot jäivät arvoitukseksi. Olivatko ne elämän realismi? Toivon symboleita? Turhaa krääsää? Tuskin, sillä kaikki on mietittyä ja kaikella on merkityksensä. Tämä aiheuttaakin monen mielessä ristiriidan, ja liiallinen pohdinta jää päälle. Joka tapauksessa näytelmä on kiinnostusta herättävä, ja jotta katsoja näkisi syvemmin, saisi kokonaisuuden hieman paremmin ”haltuun”, olisi ”Peer” nähtävä vielä uudestaan.

perjantai 29. marraskuuta 2013

Humaani menestystarina


YK:n tuorein kehitysraportti tuo hyviä uutisia kehitysmaista. Sen mukaan Ruandan, Nepalin ja Bangladeshin on mahdollista nousta köyhyydestä vielä elinaikanamme. Maissa on tapahtunut positiivista kehitystä, joka on seurausta kansainvälisistä ja kansallisista kehitysprojekteista. Raportin mukaan todistamme ennen näkemätöntä muutosta kehitysmaiden köyhyyden vähentämisessä. Koskaan historiassa elinolot eivät ole muuttuneet näin nopeassa ajassa vaikuttaen näin moneen ihmiseen. Köyhiä voidaan siis todella auttaa panostamalla koulutukseen, terveydenhuoltoon, asumiseen, infrastruktuuriin ja veden jakeluun. Tieto on hunajaa monelle lahjoittajalle. Yksilön auttamishalulla ja teoilla on merkitystä.

Rohkaisevat tulokset on saatu käyttämällä uutta elintasomittaria MPI:tä, (Multidimensional Poverty Index, Monitahoinen köyhyysindeksi). Tohtorit Sabina Alkire ja Maria Emma Santos kehittivät laskutavan vuonna 2010. Se käyttää köyhyyden mittareina aiemmin käytössä olleen tulon lisäksi yhdeksää uutta indikaattoria. Näitä ovat: ravitsemus, lapsikuolleisuus, koulutus vuodet ja osallistuminen, ruuanlaittopolttoaine, vesi, käymälähygienia, sähkö ja peitetty lattia. Ensimmäistä kertaa köyhyyttä ja kehitysprojektien avulla saavutettuja tuloksia voidaan vertailla monipuolisesti. Tällä toivotaankin olevan rohkaiseva vaikutus yksilön ja hallitusten tasolla köyhien maiden auttamisessa. 

Ei kuitenkaan makeaa mahan täydeltä. Luonnoskatastrofit tulevat lisäämään köyhyyttä tulevaisuudessa yhä etenevässä määrin. Brittiläisen ajatushautomon Overseas Development Instituten (ODI) "The geography of poverty, disasters and climate extremes in 2030" -raportin mukaan luonnonkatastrofien ja köyhyyden suhde näyttää kietoutuvan tiukasti yhteen erityisesti alueilla, joilla kärsitään äärimmäisestä köyhyydestä. Näin toteaa myös Maailmanpankki vuotuisessa kehitysraportissaan (World Development Report 2014, WDR).

Köyhyyden vähentämiseen tähtäävien toimenpiteiden yhteydessä tulisi panostaa aina myös riskien hallintaan. Tällä hetkellä on tavallista puuttua katastrofien seurauksiin vasta kun vaurio on jo päässyt tapahtumaan. ODI:n ilmastotyöstä vastaava Tom Mitchell muistuttaakin, että kehitysavussa sataa dollaria kohden käytetään vain 40 senttiä luonnonkatastrofeihin liittyvien riskien tunnistamiseen ja niiden vähentämiseen. Lyhytnäköisyys syö siis turhaan varojen tehokasta käyttöä.

Paljon on kuitenkin saatu jo aikaiseksi. Jokainen opintiellä kulkeva pieni koululainen ottaa askeleita menestystä kohti. Vaikka haasteita riittää jatkossakin, on lohdullista tietää että köyhyyteen voi vaikuttaa. Tästä esimerkkinä Bangladeshin Dhakan slummissa asuva Mahmuda-tyttö. Hänelle koulun ovet aukesivat Fidan ”Eväät elämään”-keräykseen osallistuneiden suomalaisten avulla (http://www.slummikoulu.fi/kuvat-videot/mahmuda-uudessa-slummikoulussa/).

Mikäli YK:n tavoite äärimmäisen köyhyyden poistamisesta toteutuu vuoteen 2030 mennessä, on se todellinen maailmanluokan menestystarina, joka etsii vertaistaan ihmiskunnan historiassa!




Lähteet:
UNDP, The 2013 Human Development Report – "The Rise of the South: Human Progress in a Diverse World".

Sabine Alkire, Emma Santos: Measuring Acute Poverty in the Developing World: Robustness and Scope of the Multidimensional Poverty Index.

Overseas Development Institute (ODI) "The geography of poverty, disasters and climate extremes in 2030".

Kepa ry (globaalien kehityskysymysten asiantuntijajärjestö):

The Guardian:

Johanna Mäntynen:

Fida International, Suomi:
Daily Mail:


tiistai 12. marraskuuta 2013

Mihin erikoistua?



Minua kiinnostavat aiheet...

ilmaston muutos, ihmisoikeudet, kansalaisvaikuttaminen, sosiologia, politiikka, tasa-arvo, rasismi, kulttuurien välinen vuorovaikutus, naisten oikeudet, aktivistit, arkiset ja puhutut ilmiöt, ihmisyys ja empatia, mielenterveysongelmat, syrjäytyminen, elämä ja kuolema, henkisyys, kulttuurit, uskonnot, matkailu, urheilu...

Muun muassa nämä.

Olen yrittänyt pohtia mikä olisi se aihepiiri, jolta voisin kuratoinnin aloittaa. En ole päässyt yhteisymmärrykseen itseni kanssa. On niin monia aiheita, jotka kiinnostavat ja kiehtovat. Ymmärrän myös keskeneräisyyteni, ja kuinka valtavasti tarvitsen lisää tietoutta eri aiheista, jotta voin alkaa julkaisemaan näkemyksiä perustuen muuhunkin kuin ”näin musta tuntuu” –fiilikseen.

Luen aiheisiin liittyviä uutisia, kolumneja ja blogikirjoituksia. Törmätessäni mielenkiintoiseen artikkeliin tallennan sen itselleni artikkelipankkiin. Olen opetellut myös seuraamaan uutisvirtaa twitteristä ja uudelleentwiittaillut juttuja, jotka olen kokenut kiinnostaviksi, tai tarpeelliseksi levittää.

Olen huomannut olevani Voima-lehden fani, ja haenkin usein inspiraatiota fifi.voima.fi-sivustolta. Koitan myös seurata eri sanomalehtien, aikakauslehtien, YLE:n ja muiden tunnettujen julkaisijoiden kirjoittelua. Haluaisin kasvaa rohkeaksi, tiedostavaksi ja taitavaksi sanankäyttäjäksi, joka näkee jutun aiheet ja taitaa ideoinnin sekä tiedon haun, faktojen tarkistamista unohtamatta.

Kasvuni toimittajaksi on vielä kesken, ja tunnen tarvitsevani aikaa polkuni hahmottamiseksi. En ole vielä varma miten tästä eteenpäin, mihin suuntaan tulisi lähteä. Mitä jälkiä seurata. En ole kuitenkaan huolissani, sillä uskon, että minulla on vielä aikaa. En haluaisi kiirehtiä, vaan katsoa rauhassa mihin tie johtaa, samalla artikkelipankkia kartuttaen ja erilaisia tehtäviä tehden. Kyhään toki mielelläni mielipidekirjoituksia törmäämiini artikkeleihin pohjautuen. Olkoon se vaikka ”juttuni” tällä hetkellä.

Taiteilijan leipä



...tulee usein muotokuvien maalaamisesta, kertoi opastetun kierroksen vetäjä esittelypuheensa alussa. Lahden taidemuseon muotokuva näyttelyn kuraattori Vappu Rossilla on ollut kirjaimellisesti kädet täynnä töitä valitessaan näyttelyn henkeen soveltuvia kappaleita noin 2000 teosehdotuksen joukosta. Valkoisia seiniä koristamaan päätyi vain 56:n taiteilijan näkemys. Tarkoituksena oli hakea jotain uutta, haastaa perinteinen muotokova. Tässä onnistuttiin mielestäni hyvin.

En ole ollut ennen opastetulla taidekierroksella, joten jo siinä kohtaa näyttely antoi mitä lupasi. Jotain uutta. Mitä tulee näyttelyn sisältöön, se yllätti minut mielenkiintoisuudellaan. Tähän vaikutti varmasti se, että opas avasi teoksien taustoja ja sain jotenkin paremmin kiinni mitä kuvalla tahdotaan sanoa.

Ensimmäisessä salissa huomioni kiinnitti sakset kädessään, lattian keskellä nököttävä paperimassasta valmistettu tyttö, joka oli leikannut osan pitkistä hiuskiehkuroistaan pois.
Pystyin kai samaistumaan teokseen, sillä leikkasin itseltäni viisivuotiaana puoli päätä kaljuksi. Jätin sentään mulletin, olenhan 90-luvun alun lapsi.

Toinen kiinnostava työ oli Maija Toropaisen Suomalaisen vastarintaliikkeen teloitetuista sotilaista tehdyt pienet muotokuvat, jotka oli sijoitettu silmien korkeudelle. Kuvan päälle oli piirtynyt aseen kiikarin ruksi. Kaksi miestä punaisella taustalla, kuin katselisi heitä aseen tähtäimen läpi. Jotenkin karmivia kuvia. Toinen miehistä oli Veikko Pöysti, joka teloitettiin päivää ennen jouluaattoa vuonna 1942. Toinen Arndt Pekurinen. Hänet ammuttiin marraskuun viidentenä 1941.

Suosikeikseni nousivat muun muassa energisellä värimaailmallaan lumonnut Johanna Lemettisen työ ”Omakuva, alter ego”. Taulusta kirkkaana sädehtivä oranssi toimi upeana taustana harmoniselle värinkäytölle. Eteerisen kauniit kuvat sini-ihoisesta haamu-naisesta oli maalannut Sanna-Maria Paananen. Myös näissä töissä katseenvangitsijana toimi valo, sekä kauniilla tavalla utuiset ihon kalmanvärit. Voi melkein nähdä kuinka nämä naiset vaeltavat pimeissä saleissa yön tultua.
Kolmas minua viehättänyt työ oli kuolemaa lähestyvät, kuvissa erittäin pitkinä kuvatut vanhat miehet. Opas kertoi näiden ihmisten olevan ”iltavarjon pituisia”, joka oli runollisesti sanottu. He olivat venyneet syntymästään saakka kohti kuolemaa, vailla pelkoa tulevasta. Miesten kasvoista huokui tarttuva lämpö ja rauha. Harvoin lähestyvää kuolemaa katsotaan näin hyväksyvin ja lempein katsein.

Toisessa huoneessa minua huvitti hienosti tehty Jukka Huhtalan ”Feeling Canarias”, jossa naapurin Keijo veti Karhua tölkistä. Keijon lisäksi kuva toi mieleen räp/kantri-artisti Stigin.

Lopuksi opas kertoi Roy Hovisen työstä, joka ei auennutkaan ihan helposti. Ilman alustusta tunsin seisovani K-Raudan maaliosastolla, jossa olin valitsemassa värejä saunamökkiin. Ei ihan paras valikoima by the way. Työssä kuvattiin kuulemma Huovista, Steinbackia ja Simenonia. En ihan hahmottanut heitä.

Viimeisestä työstä huolimatta kokemus oli avartava ja näytti, että vaikka pitäisi itseään taiteesta mitään ymmärtämättömänä, niin muotokuvia on helppo katsella. Ihmisen naamataulun kun usein tunnistaa ja työstä voi muodostaa mielipiteensä luottaen omaan sisäiseen ääneensä. Itse huomasin olevani voimakkaista väreistä viehättynyt, abstraktien teosten välttelijä.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Mertsi ja muskelit



Syöksyin fillarilla Aleksia pitkin. Vilkaisu kelloon sai polkimet pyörimään. Marraskuun harmaus ja akateeminen vartti roikkuivat niskassa.
Pian horisontissa jo häämöttikin koulukaverin selkä, ja saavutettuani hänet jatkoimme matkaa yksissä tuumin. Opettajamme jaksoi kärsivällisesti odottaa löperöitä myöhästelijöitä, ja saimme lippumme. Odottelimme vielä hetken verkkareihin sonnustautunutta, poliittisesti latautunutta lihaskimppu –toveriamme. Hänen saapuessaan kierros Kätevä, Tekevä, Lukeva –messuilla oli valmis alkamaan.

Ryhmän sisällä nousi heti yksi puheenaihe ylitse muiden. Makkara. Oi tuon lihaisen (jauhoisen) herkun tuoksu leijaili sieraimiin ja sai vatsat kurnimaan. ”Kyllä, kyllä, minullekin makkaraa!” pötsi huusi. Metrilakujen värikäs kirjo hypnotisoi. Pysyimme kuitenkin tiukkana, matin heiluessa kukkarossa se on helppoa, ja jatkoimme matkaa harrastusosastolle. Pällistelimme aikamme pienoisrautateitä, lennokkeja ja nukkekoteja. Muisto nukkekodin kimputtamisesta vanhemmilta nousi mieleen. Taitaapa tuo neuvottelu-kiristys-uhkailu –taidoista kertova vaaleanpunainen taidonnäyte törröttää vintillä vieläkin.

Seisoimme hetken kauko-ohjattaville autoille rakennetun kilparadan vieressä. Tulostaulun edessä, näkymät muilta kisan seuraajilta peittäen, tottakai. Pohdin kuinka rasittavaa työtä autoja työkseen kyttäävät järjestymiehet joutuvat tekemään. Autot viuhahtavat ohitse satoja kertoja rytmissä johon aivot nopeasti tottuvat. Kuvittelisin, että ihminen lakkaa pian välittämästä ja silmäluomet alkavat lupsua. Vähän sama efekti kuin bussilla matkustaessa.
Toisin kuin bussissa, pään retkahtaessa lempeästi vierustoverin olkapäälle ja takaisin, tässä hommassa nukahdettuaan herää vasta ajoradalle mätkähtäessä, pikkuformulan iskeytyessä ikävästi otsalohkoon. Polvetkin siinä varmaan tulisi kipeäksi tuntikausia kyykistellessä. Jatkoimme matkaa.

Mediatalo ESA:n järjestämä ”Monimediallinen lukeminen” –paneelikeskustelu oli ainakin silmämääräisesti tarkisteltuna suosittu messuvieraiden keskuudessa. Etelä-Suomen Sanomien toimituspäällikkö Elina Salo kertasi toimittajan roolia muuttuvassa mediakentässä ja Launeen koulun Suvi Kaipainen avasi lukemisen merkitystä koululaisen maailman kautta. Kirjailija Kalle Veirto veisteli keskusteluun omat mielipiteensä, mutta ehkäpä eniten yleisöä sykähdyttäneet panelistit olivat lahtelainen räppäri Brädi ja legendaarinen urheiluselostaja Antero Mertaranta.

Brädi kertoi nauttineensa hyvästä koulumenestyksestä. Mertsi taas halusi korostaa kapinallisen roolia. Hän kertoi lukevansa paljon kaikenlaista kirjallisuutta, sekä seuraavansa jatkuvasti korvat höröllään ympäristöään. Mertaranta on oiva esimerkki siitä, miten rikas kieli pulppuaa lähteestä jota ruokitaan. Hän muisti korostaa, että mediatyöläisen on laitettava taustat kuntoon. Toisin sanoen faktat pitää olla hallussa, jotta voi pärjätä työelämässä. Vaikka olisi kuinka supliikkimies tai nainen, sisältöä täytyy löytyä. Tyhjää jauhava mylly ei pitkään pyöri.

Messuhallilta pois kävellessämme juttelimme kepeästi niitä näitä. Kuin puun takaa, Brädin kanssa itsensä kuvauttanut kaverini huudahti: ”Vitsi se oli i-so!”, ei jäänyt epäselväksi mikä jäi muskeleihin mieltyneen toverin mieleen messuilta päällimmäisenä.

maanantai 30. syyskuuta 2013

Teatterilaisten voimannäytteet



Tapahtui perjantaina 27.9.2013.

Ennen viikonlopun laitumille kirmaamista, pääsimme seuraamaan teatteri1 -opiskelijoiden demoesitystä. Teatterilaiset olivat harjoitelleet kohtauksia Reko Lundanin näytelmästä ”Tarpeettomia ihmisiä”.

Näyttämönä toimi askeettinen, suorakulmion muotoon koottu paksu musta muovimatto. Yleisön penkit oli ripoteltu kiertämään suorakulmiota. Muoto tuki harjoituksen yhtä tarkoitusta, tilankäyttöä suhteessa vastanäyttelijään ja yleisöön.

Aluksi meille näytettiin neljä eri kohtausta, joita näyttelemään marssivat aina uudet näyttelijät. Opettaja kertoi, ettei kohtauksia ollut sen kummemmin ”ohjattu”, vaan opiskelijat olivat saaneet vapaat kädet niitä työstäessään. Pienen tauon jälkeen samat kohtaukset toistettiin, mutta näyttelijöinä toimivat tällä kertaa eri henkilöt.

Oli mielenkiintoista nähdä, kuinka eri ihmiset tekivät samoista vuorosanoista ja tilanteista erilaisia tulkintoja, ja miten lauseet eri äänenpainoin toistettuina muuttivat asetelman täysin.

Näytelmä heittää eteen repiviä teemoja ihmiselämän pimeältä puolelta. Työttömäksi jäänyt duunarimies Kari, ja juuri ylennyksen saanut Siwan kassa Tuula, ajautuvat talouskurimuksen ja ahdistuksen edessä väkivallan syövereihin. Ilmassa leijuu vararikon kuristava uhka. Epätoivo vetää perhettä reunan yli ja tila täyttyy repivistä tuskanhuudoista. Vaimolle tehdyt lämpimät voileivät paiskataan raivon vallassa lattiaan, ja kohta niitä jo työnnetään väkisin itkevän ja tärisevän vaimon kurkkuun. Ylitse tulviva aggressio ottaa miehen valtaansa ja inhimillinen tragedia kurkistaa ovesta.

Näyttelijät loivat tunnelmasta juuri niin mustanpuhuvan, kuin tilanteen voi kuvitella olevan. Tunnelin päässä ei näkynyt juurikaan valoa. He onnistuivat tehtävässään hyvin, sillä vaikka kohtaukset olivat synkkiä, ei dialogin etenemistä ollut vaivalloista seurata, vaan se viihdytti irvokkaalla tavalla. Ihmisluonteen primitiivisyys läväytettiin naamalle. 

Teemat ovat raakoja, mutta elämänmakuisuudessaan aseista riisuvia. Asioita ei kaunistella, vaan ne näytetään juuri niin kuin ne ovat. Voi hyvin kuvitella, kuinka monelle perheelle näytelmän tilanteet ovat niin valitettavan tuttuja, ja kuinka paljon samoihin asioihin pohjautuvaa inhimillistä kärsimystä ympärillämme jatkuvasti koetaan.

Jälkeenpäin olotila tuntui surulliselta ja ahdistuneelta. Hyvällä tavalla tosin. Näkemämme pisti ajattelemaan, ja niin hyvä näytelmä tekee. Ravistelee ja puhuttelee. Koulukavereille tuntui olevan vain vähän sanottavaa kohtausten jälkeen. Oli uitu syvissä vesissä, ja arkipäiväiset asiat ja small talk tuntuivat latteilta. Kuin Lanun aukion suihkulähde Niagaran putousten jälkeen. Olisi mielenkiintoista nähdä koko näytelmä ja tuntea sen voima kokonaisuudessaan.


lauantai 14. syyskuuta 2013

Slaavilainen sydän soi syysiltapäivässä



Ensimmäinen puoliaika. Slaavilaisia tunnelmia. Polkan tahtiin tippuvia ilon kyyneleitä. Koskettava ”Romance” nosti tunteet pintaan. Ei ”Romans”, kuten kuulin haitarimiehen lausuvan, ja pohdin miten ylevän rakastavaisesti roomalaiset kappaleessa sitten kuvataankin... kyllä heidän täytyi olla hienoja ihmisiä!
Alkukantaista energiaa ja nelikko joka todella nauttii soittamisesta ja yleisön viihdyttämisestä. Näitä asioita meille tarjoili Pietarilainen Terem Quartet Sibeliustalolla.

Kapellimestari Jaakko Kuusiston vierailu viulusolistina saa sulkemaan silmät ja nauttimaan kauniista äänestä. Se tuntuu tulevan jostain kaukaa. Niin kuin se olisi ollut aina olemassa. Ääni saavuttaa sielun ja sydämen. Se ottaa yhteyden jonnekin syvälle. Liikutus on aaltomaisesti voimistuva. Kyyneleet kihoavat silmiin. 
Toinen kappale saa minut hymyilemään onnellisena. Näin musiikki voi viedä, jos sille avaa kaikki aistit. Huomaan olevani täysin rentoutunut. Olo on levollinen.

Toisella puoliajalla kvartetin taustalle astuu Sinfonia Lahti. Esitys muuttuu hieman. Se saa erilaisen luonteen. Ei huonompaa, ei parempaa. Edessämme kaikuu Lahden kaupunginorkesterin ja neljän lahjakkaan soittajan vuoropuhelu ja yhteishuuto. Tunnen kuinka siirrymme kauemmaksi Pietarin hämyisistä salongeista. Näen edessäni Mongolian ja Tiibetin villit arot ja hurjat jakit. Tunnen viihtyväni.
Eri genrejä yhdistävät rytmi-ja melodia iloittelut saavat rytmin kulkemaan läpi kehon ja tekisi mieli tanssia. En näe muiden päiden jammailevan tipahtelevien sävelten tahdissa. Kun katselen edessäni istuvia vanhempia herroja ja rouvia, mietin, laittaisiko kukaan muu jalalla koreaksi? Mitä jos vain nousisin penkistäni ja rupeaisin keinumaan melodian aalloissa? Löisin vimmatusti tahtia ja viuhtoisin käsillä iskujen kajahtaessa? Haitaria soittanut mies lähtisi ainakin mukaan. Mutta koska hän olisi luultavasti ainoa, en tohtinut päästää sisäistä aurinkomyrskyäni tanssahtelemaan, vaan tyydyin tällä kertaa tilanteeseen soveltuvaan hymyyn ja sormien ja jalkojen vaimeaan naputteluun. Tunsin kuitenkin kehossa hakkaavan rummun iskut.

 





  
http://www.sinfonialahti.fi/


http://en.wikipedia.org/wiki/Terem_Quartet