perjantai 30. elokuuta 2013

Jaa, Ei, Poissa



Toimittajan homma ei ole mustavalkoista. Media-alalla väkeä ja mielipiteitä riittää. Jukka Vuorio toteaa Voiman kolumnissaan ”Minä: toimittaja ja ihminen” (http://fifi.voima.fi/blogikirjoitus/2013/kesakuu/mina-toimittaja-ihminen) seuraavasti: ”objektiivista journalismia ei ole olemassakaan, siihen pyrkivää kylläkin”. Kyllä, sanoo tämä alan opiskelija, nainen, tytär, ystävä, kortteliliigalainen, entinen mamu. Annan ääneni myös Vuorion mielipiteelle siitä, että kun toimittaja kirjoittaa siitä, miltä asiat hänestä näyttävät ja tuntuvat, se on rehellisintä mahdollista journalismia. Painan siis tässä kohtaa ”Jaa”-nappia ja nostan skumppalasin minuudelleni.

”Ei”-nappulaa joudun näpäyttämään Matti Apusen jo vuosia sitten vaatimaan aloitteeseen toimittajien poliittisen kannan ja arvojen julkaisemisesta. En pidä suuntauksesta, jossa toimittajia pidettäisiin tietyn puolueen ja katsontakannan sanansaattajina ja vankeina, vaikka tietyt julkaisut saattavatkin esimerkiksi vaalien alla profiloitua tietyn puolueen äänitorviksi. Tämäkin riippuu tietysti katsontavinkkelistä. Suuntaus leimaisi toimittajien tekstejä hallitsemattomasti ja kohta objektiivisuuteen pyrkivän journalismin äänestyslipuke voitaisiinkin heittää hylättyjen äänien koppaan.

Kuten Vuorion kolumnin otsikkokin jo toteaa, toimittajat ovat todella ihmisiä, eivät robotteja. Meitä ihmisiä muokkaa koettu elämä. Ja siitäpä ei selviä hengissä jos ei osaa muodostaa mielipidettä. Tai ainakin sen täytyy olla kammottavan tylsää, väritöntä ja epäinhimillistä. Onko mielipiteettömällä toimittajalla edes riittäviä työkaluja ammattinsa toteuttamiseen? Ilman näkemystä on aika hukassa. Ilman mielipiteitä ei ole ihmistä, ja ilman ihmistä ei ole journalismia. Vai olenkohan nyt ihmisenä jäävi arvioimaan tätä?
Emmekö arvosta myöskään lukijan kykyä arvioida lukemaansa?

Puolueen jäsenkirja tiskiin!



Voiman kolumnisti Jukka Vuorio ruotii toimittajien mielipiteen vapautta ”Minä: toimittaja ja ihminen” jutussa (http://fifi.voima.fi/blogikirjoitus/2013/kesakuu/mina-toimittaja-ihminen).
Samaisessa artikkelissa nostetaan myös esille joitain vuosia aiemmin esitetty vaatimus toimittajien poliittisen kannan ja arvojen esille tuomisesta. Seikkailin netissä, ja törmäsinkin mielenkiintoisiin tilastoihin ja pohdintoihin aiheesta. Siitä pieni avaus seuraavassa, ja asiaan kuuluvia linkkejä viitattuihin artikkeleihin löytyy sitten perästä.

Puolueen jäsenkirja tiskiin!

Elinkeinoelämän valtuuskuntaa (EVA) luotsaava, toimittajakonkari Matti Apunen on huudellut aiemmin etunenässä toimittajien poliittisen kannan paljastamisen puolesta. Aamulehti ottikin entisen päätoimittajan kehotuksesta vaarin, ja julkaisi toimittajilleen tehdyn arvo- ja puoluekyselyn tulokset. Lehden toimittajista noin puolet (79/149) vastasi kyselyyn.

YLE:n puolella ”läpinäkyvyys trendiin” on vastattu maltillisemmin. YLE:n julkaisema artikkeli paljastaa YLE Uutisten vastaavan päätoimittajan Atte Jääskeläisen kannan. Hänen mielestään ”kyselyjen hyöty on pieni ja väärintulkintojen vaara suuri”. Hän ei kuitenkaan varsinaisesti vastusta selvityksiä, mutta muistuttaa vaarana olevan, että journalismia aletaan tulkita toimittajan puoluekannan näkökulmasta, mikä ei Jääskeläisen mielestä ole oikein.

Journalisti lehden jäsenilleen teettämästä kyselystä selviää, että noin kaksi kolmasosaa toimittajista ei kannata journalistien poliittisten kantojen selvittämistä. Kyselystä käy myös ilmi, että vain kolmanneksella toimittajista on ylipäänsä vakiintunut puoluekanta. Muu journalistiliittoon kuuluva sakki, tarkemmin sanottuna 66,5 prosenttia vastaajista ilmoittaa häilyvänsä vaihtoehtojen välissä. Kyselyyn vastanneet kokivat poliittisten kantojen selvittämisen työtä vaikeuttavana, ja yksityisyyden suojaa loukkaavana toimenpiteenä.

Matti Apusen journalistiliiton liittohallitukselle lähettämä avunpyyntö kirvoittaa mielipiteitä Journalistiliiton kyselyyn vastanneissa.  ”Luulisi hänen (Apusen) tietävän, että vaikka toimittajat olisivat mitä mieltä hyvänsä, se mikä tulee lehdestä ulos, kertoo lehden johdon tahdosta ja ajattelusta ja silloin yleensä työnantajan ajattelusta. Renkejähän ne päätoimittajatkin ovat.”
Erään kyselyyn osallistuneen kanta kiteyttää mielestäni olennaisen: ”Kukaan ei voi olla blanco. Tärkeintä on, että journalisti tiedostaa tilanteen, on hereillä ja kriittinen itseään(kin) kohtaan.”



Journalisti lehden artikkeli toimittajien poliittisten kantojen selvittämisestä:

HS:n artikkeli Matti Apusen avunpyynnöstä:

perjantai 23. elokuuta 2013

Teatteria kansalle!



Opiskelijaryhmämme suuntasi eilen illalla Lahden kaupunginteatteriin kutsuvierastilaisuuteen, jossa esiteltiin teatterin tulevan kauden ohjelmistoa.
Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota tilaisuuden ikäjakaumaan. Elämää pidempään katselleiden vaakakuppi painui kivenä pohjaan meidän vuosiköyhempien noustessa yläilmoihin. ”Eikö Lahdessa teatteri kiinnosta nuoria” olikin luokkatoverini kysyvä toteamus esityksen alkua odotellessamme. Itse mietin samaa. Toki täytyy muistaa, että kyse oli vain esittelytilaisuudesta. Toivottavasti pääsemme tarkistamaan todellista ikäjakaumaa kun kausi pyörähtää käyntiin.

Nuorta energiaa riitti sitäkin enemmän lavalla kun saimme tilaisuuden seurata 7.9. ensi-iltansa Juhani-näyttämöllä saavan klassikon West Side Storyn harjoituksia. Häpeäkseni joudun tunnustamaan, että vaikka pari vuotta vierähtikin musikaalien mekassa Lontoossa, en ole koskaan nähnyt yhtäkään versiota kyseisestä teoksesta. Täytynee korjata tilanne tänä syksynä. Sen verran energistä ja värikästä meininki lavalla tuntui olevan. Varsinkin kun pääsen pitkästä aikaa hyödyntämään opiskelija alennuksia. Jos ei muuten, niin edes sitten siitä syystä.

Henkilökohtaiseksi suosikikseni nousi kouluikäisille lapsille ja heidän vanhemmilleen suunnattu ”Kurtilla Keittää” näytelmä. Mitä se sitten kertookaan älykkyyteni ja huumorini tasosta. En ole koskaan ollut teatterin lavalla usein nähtävien ”valmiiden-sivistyneiden-pikkusievien-älykkäiden-aikuismaisten-kaikkia naurattaa niin kovasti” –vitsien ystävä, ja parhaimmillaankin ne saavat minussa aikaan ystävällisen, mutta yleensä teennäisen hymyn ja vaivihkaisen kellon vilkaisun.
Pätkä, jonka näimme oli kuitenkin täynnä raikkaan älyvapaata kohellusta, sekä aitoja röhönauruja (ainakin minusta) irrottavaa huumoria. Ei väkinäisiä he-he höhötyksiä, vaan vatsasta lähteviä naurunpyrähdyksiä ja hyvää energiaa.

Kiinnostukseni yhteiskunnallisia asioita ja ilmiöitä kohtaan, sekä parin vuoden mittainen oma mamu-statukseni saattaa vaikuttaa siihen, että pidin näytelmän huumorintajuisesta tavasta käsitellä tärkeitä aiheita kuten maahanmuuttoa, ja vakavaa ihmiskauppailmiötä, sekä sen kyvystä heittää herjaa pilke silmäkulmassa eri kulttuureista tulevista ihmisistä. Tarina tuntui ennen kaikkea hyväntahtoiselta kuvaukselta ajan ilmiöistä, ei ironiselta satiirilta, vaikka aihe peilaakin nyky-yhteiskunnan merkittäviä ja ajankohtaisia asioita. Tai niin sen ainakin käsitin. Ehkäpä vain halusin käsittää? Niin tai näin, tuskinpa lapsille sellaista satiiria suunnattaisikaan, mutta täytyy sanoa että tämä kakara viihtyi oikein hyvin.

Luulen että meillä aikuisilla on paljon opittavaa lapsilta siinä, miten nähdä erilaiset ihmiset sellaisina kuin he ovat, ihmisinä, eikä sulloa heitä suoraan mielessämme jo valmiiksi nikkaroituihin tietynlaisiin bunkkereihin. Arvioni perustuu kylläkin vain siihen noin viiden minuutin pätkään, joka meille esitettiin, joten voi hyvinkin olla että joudun syömään sanani. Toivon kuitenkin että näin ei pääse käymään. Täytynee lainata kummipoikaa rekvisiitaksi tässä joku kerta jotta ”täti voi viedä pojan teatteriin sivistymään”.

Kävellessäni teatterilta kotiin, näin suuren ja kauniin sateenkaaren. Taivaankansi hymyili, ja se oli leveä, vilpitön hymy !



keskiviikko 21. elokuuta 2013

Kommentteja kotitehtäväämme liittyen



Saimme kotitehtäväksi pohtia meille jaettuja lehtiartikkeleita, joiden herättämiä mielipiteitä voisi sitten rustailla tänne blogiin. Kunkin oppilaan artikkeli ja sen pohjalta nousseita fiiliksiä ja kysymyksiä ruodittaisiin myös yhdessätuumin tunnilla.

Itse en päässyt valitettavasti tänään kouluun asti, sillä flunssa on napannut minut kouriinsa ja pelikentällä sähelletty (onneksi lievä) nilkan nyrjähdys hidastaa menoa entisestään.
Rustailin kuitenkin pienen jutun minulle kommentoitavaksi annetusta artikkelista.
Lähinnä keskityin siihen mistä juttu kertoo, minkä viestin se tahtoo välittää ja onko lopputulos mielestäni onnistunut.Siitä seuraavassa.


”Nuoret teatterilaiset avaavat aisteja maaseudulla”
Maaseudun Tulevaisuus, keskiviikko 14.8.2013.

Jutussa esitellään Suomen taiteellisen metsäteatterin projektia, jossa ryhmä pääkaupunkiseutulaisia teatterialan edustajia laittaat hynttyyt yhteen ja muuttaa kesäksi maalle tuottamaan uudenlaista teatterielämystä ohjaaja Esa-Matti Smolanderin johdolla. Ilman palkkaa työskennellyt porukka rakentaa itse puitteet Anton Tsehovin ”Vanja-Eno” –näytelmälle ja projekti löysi kodin enolaisen taiteilijan Reima Hirvosen kotitilalta. Projektin rahoituksesta vastasi 4 000 euron apuraha.

Kesäinen tempaus edustaa eräänlaista läpileikkausta suomalaisesta yhteiskunnasta työn ja asumispolitiikan näkökulmista, teatteriprojektin keinoin toteutettuna. Projekti ottaa kantaa maakunnista kaupunkiin katoaviin työpaikkoihin ja mahdollisuuksiin, ja on myös samalla kannanotto kiireen, ”business”-vetoisen ajattelun ja kiivastahtisen työhön liittyvän verkostoitumisen maailmassa, jonne näytelmäpiiri kuitenkin palaa projektin loputtua. 

Näytelmän toteutus tuo näkyviin kesäisen välähdyksen viime vuosina päätään nostaneesta ”slow – hitaasti elämisen” ajatusmaailmasta. Itse esityksen rakentamista eivät olekaan leimanneet tulosvastuu ja perinteisen teatterin fyysiset rajoitukset, vaan Tsehovin näytelmä kuljettaa katsojaa kirjaimellisesti jalan kesantopellon polun laitaa. Projekti on syntynyt ohjaaja Smolanderin mukaan häntä henkilökohtaisesti kiinnostavan hiljaisemman elämän lähtökohdista, ja se on kasvanut halusta elää eri tavalla. Sen tarkoituksena on myös ollut vähentää ärsykkeitä, hiljentyä ja nähdä aidosti ympärillä olevat kauniit asiat, johon maalaisympäristö tarjoaa erinomaiset puitteet. ”Kun elämänmeno on hidasta, on aikaa olla läsnä, mikä taas vähentää stressiä. Kauniit asiat on myös helpompi huomata” kerrotaan artikkelissa, ja tähän on helppo yhtyä.

Kyseessä on omaperäinen yhteiskunnallinen kokeilu teatterin keinoin, joka on otettu artikkelin mukaan hyvin vastaan maakunnassa. Tämänlainen tapa toimia istuu hyvin teatterin ja kulttuurin maailmaan ja kuten jutusta käy ilmi, esitykset olivat loppuunmyytyjä, jonka vuoksi voidaan kai perustellusti todeta että ihmiset ovat valmiita tukemaan kokeellista yhteiskunnallista ja ajan ilmiöihin paneutuvaa teatteria. Eri asia on, istuisiko kaunis ideologia maakuntiin tuotavasta ja luotavasta työstä tämän päivän työelämän todellisuuteen. Mutta se ei lienekään projektin päämäärä, vaan ohjaaja Smolander kiteyttää  projektin tuloksia pääkaupunkiseudun verrattain vilkkaan teatteri- ja kulttuurielämän rinnalla seuraavasti  ”kyllä tämä meidän kokeilu osoittaa, että muutkin vaihtoehdot ovat mahdollisia. Maakunnistakin löytyy töitä. Riippuu siitä missä on valmis työskentelemään ja millä ehdoilla”. Joka tapauksessa siitä voi ottaa oppia ja sen pohjalta on hyvä inspiroitua. Ennen kaikkea se on arvomaailmaltaan jotain, jolle ihmiset haluavat antaa tänä päivänä jalansijaa.

Kaiken kaikkiaan juttu on mielestäni hyvin kohdeyleisölleen suunnattu (julkaistu Maaseudun Tulevaisuus lehdessä), teksti on sujuvaa ja selkeästi asiaa jäsentelevää ja se myös onnistuu tuomaan näytelmäryhmän ja projektin perimmäisen idean läpikuultavasti esiin. Kuvitus tukee hyvin jutun herättämiä mielikuvia (jota on tietty tässä todisteiden puuttuessa vaikeaa hahmottaa, ehkäpä nappaan jutusta valokuvan, sillä en onnistunut löytämään sitä Maaseudun Tulevaisuuden nettisivuilta.) Mielenkiintoinen ja ennen kaikkea ajankohtainen ajan ilmiöihin pureutuva artikkeli.

tiistai 20. elokuuta 2013

Sateenkaarilipun tuolla puolen


Törmäsin Tervon blogitekstiin YLE:n sivuilla. Tuntuisi olevan napakasti asian ytimessä.

http://yle.fi/uutiset/jari_tervo_lipunheiluttaja/6784190

Ensimmäinen päivä



Käsillä ovat jännittävät ajat. Olen pamahtanut nykyaikaan! Tarkemmin sanottuna blogien maailmaan, joka on ollut itselleni suunnilleen tutkimatonta aluetta tähän asti. Kartta saattaa siis olla aika ajoin hukassa, mutta se on vain elämää ja kuten uuden opinahjoni sloganikin kuuluu, uskon vakaasti että  ”kaikesta oppii!”.

”Välähdyksiä” blogin on tarkoitus toimia ”oppimispäiväkirjana” kansanopiston journalismin opintojeni aikana ja tänne olisi tarkoitus koota mahdollisesti harjoitustöitä, sekä pohtia opintojen sisältöä ja heränneitä tuntemuksia. Blogiin mahtuu toivottavasti myös paljon kysymyksiä, ahaa-elämyksiä, sekä erilaisten juttujen ja tarinoiden kautta niitä aitoja välähdyksiä ihmiselämästä. Vuorenvarmasti se tulee sisältämään myös epätäydellisyyksiä ja virheitä, joiden myöntäminen ei pikku perfektionistille ole aina helppoa. Ensimmäiset askeleet on kuitenkin otettu ymmärtäessämme että ne kuuluvat matkalle, jonka oppija joutuu kulkemaan kasvaakseen ihmisenä ja ammatillisesti.

Tänään siis astelin uuteen opinahjooni ensimmäistä kertaa ja fiilikset olivat erilaiset kuin yleensä kun olen koulun penkille istunut, eivätkä ainoastaan sen takia että koulureppu oli jäänyt Cittariin ja kynät Tiimariin. Ensimmäinen koulupäiväni vuosikausiin tuntui inspiroivalta ja heitti ilmaan joukon mahdollisuuksia ja kihelmöiviä tavoitteita. Itselleni tyypillisesti se sisälsi myös jännittämistä ja vaimeaa käsien tärinää. Olotilaa ei luonnollisesti helpottanut aamulla ryystämäni lukuisat kahvikupposet, eikä rillit huuruttava vesisade. Hyvää mieltä eivät kuitenkaan pikkuseikat pilanneet.

Ennen tätä päivää en ollut oikein tiennyt mitä opiskelulta odottaa, ja elelinkin varsin odottavaisin mielin. Se mitä olin opetustarjonnasta opiston nettisivuilta lukenut, kuulosti kiinnostavalta ja motivaationi oli korkealla jo ennen kuin olin opiston ovia kertaakaan avannut.

Aikaisemmat mietteeni vahvistuivat kuunnellessani päivän avaavaa opiston rehtorin puhetta. Viisaan oloinen ja kokenut herrasmies valoi uskoa meihin uusiin opiskelijoihin ja huomasi selkeästi, että hän tiesi mistä puhui. Jaoin hänen mielipiteensä oppimisesta ja sen merkityksestä ja sisäinen innokas ja inspiroitunut oppijani hihkui ”just niin, just niin!”. Samalla sain kokea sen harvinaisen ilon, joka syntyy siitä kun tajuaa vihdoin löytäneensä jotain ”omaa”. Asian josta pitää, josta haluaa tietää lisää, ja ympäristön jossa viihtyy ja kokee olonsa kotoisaksi.

Aloitustilaisuuden jälkeen kävimme ammatillisesti kokeneen ja monessa liemessä keitetyn luotsimme Kaisan johdolla läpi koulutuksen tavoitteita ja oppisisältöjä. Hän avasi journalismin maailmaa ja sitä mihin vuoden aikana tähtäämme. Odotankin jo malttamattomana sitä hetkeä, kun koen että olen oppinut tarpeeksi saadakseni edes jotain tolkkua maailman sillisalaatista journalistin näkökulmasta ja kun havainnointi- ja hahmotuskykyni on tarkentunut sen verran että osaan nähdä ja erottaa olennaiset asiat epäolennaisista ja vieläpä välittää asian muille ymmärrettävässä muodossa.