Toimittajan homma ei ole mustavalkoista. Media-alalla väkeä
ja mielipiteitä riittää. Jukka Vuorio toteaa Voiman kolumnissaan ”Minä:
toimittaja ja ihminen” (http://fifi.voima.fi/blogikirjoitus/2013/kesakuu/mina-toimittaja-ihminen) seuraavasti: ”objektiivista journalismia ei ole
olemassakaan, siihen pyrkivää kylläkin”. Kyllä, sanoo tämä alan opiskelija,
nainen, tytär, ystävä, kortteliliigalainen, entinen mamu. Annan ääneni myös Vuorion
mielipiteelle siitä, että kun toimittaja kirjoittaa siitä, miltä asiat hänestä
näyttävät ja tuntuvat, se on rehellisintä mahdollista journalismia. Painan siis
tässä kohtaa ”Jaa”-nappia ja nostan skumppalasin minuudelleni.
”Ei”-nappulaa joudun näpäyttämään Matti Apusen jo vuosia
sitten vaatimaan aloitteeseen toimittajien poliittisen kannan ja arvojen
julkaisemisesta. En pidä suuntauksesta, jossa toimittajia pidettäisiin tietyn
puolueen ja katsontakannan sanansaattajina ja vankeina, vaikka tietyt julkaisut
saattavatkin esimerkiksi vaalien alla profiloitua tietyn puolueen äänitorviksi.
Tämäkin riippuu tietysti katsontavinkkelistä. Suuntaus leimaisi toimittajien
tekstejä hallitsemattomasti ja kohta objektiivisuuteen pyrkivän journalismin äänestyslipuke
voitaisiinkin heittää hylättyjen äänien koppaan.
Kuten Vuorion kolumnin otsikkokin jo toteaa, toimittajat
ovat todella ihmisiä, eivät robotteja. Meitä ihmisiä muokkaa koettu elämä. Ja siitäpä
ei selviä hengissä jos ei osaa muodostaa mielipidettä. Tai ainakin sen täytyy
olla kammottavan tylsää, väritöntä ja epäinhimillistä. Onko mielipiteettömällä
toimittajalla edes riittäviä työkaluja ammattinsa toteuttamiseen? Ilman
näkemystä on aika hukassa. Ilman mielipiteitä ei ole ihmistä, ja ilman ihmistä
ei ole journalismia. Vai olenkohan nyt ihmisenä jäävi arvioimaan tätä?
Emmekö arvosta myöskään lukijan kykyä arvioida lukemaansa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti