Käsillä ovat jännittävät ajat. Olen pamahtanut nykyaikaan!
Tarkemmin sanottuna blogien maailmaan, joka on ollut itselleni suunnilleen
tutkimatonta aluetta tähän asti. Kartta saattaa siis olla aika ajoin hukassa,
mutta se on vain elämää ja kuten uuden opinahjoni sloganikin kuuluu, uskon
vakaasti että ”kaikesta oppii!”.
”Välähdyksiä” blogin on tarkoitus toimia
”oppimispäiväkirjana” kansanopiston journalismin opintojeni aikana ja tänne
olisi tarkoitus koota mahdollisesti harjoitustöitä, sekä pohtia opintojen
sisältöä ja heränneitä tuntemuksia. Blogiin mahtuu toivottavasti myös paljon kysymyksiä,
ahaa-elämyksiä, sekä erilaisten juttujen ja tarinoiden kautta niitä aitoja välähdyksiä
ihmiselämästä. Vuorenvarmasti se tulee sisältämään myös epätäydellisyyksiä ja
virheitä, joiden myöntäminen ei pikku perfektionistille ole aina helppoa. Ensimmäiset
askeleet on kuitenkin otettu ymmärtäessämme että ne kuuluvat matkalle, jonka
oppija joutuu kulkemaan kasvaakseen ihmisenä ja ammatillisesti.
Tänään siis astelin uuteen opinahjooni ensimmäistä kertaa ja
fiilikset olivat erilaiset kuin yleensä kun olen koulun penkille istunut,
eivätkä ainoastaan sen takia että koulureppu oli jäänyt Cittariin ja kynät
Tiimariin. Ensimmäinen koulupäiväni vuosikausiin tuntui inspiroivalta ja heitti
ilmaan joukon mahdollisuuksia ja kihelmöiviä tavoitteita. Itselleni
tyypillisesti se sisälsi myös jännittämistä ja vaimeaa käsien tärinää. Olotilaa
ei luonnollisesti helpottanut aamulla ryystämäni lukuisat kahvikupposet, eikä rillit
huuruttava vesisade. Hyvää mieltä eivät kuitenkaan pikkuseikat pilanneet.
Ennen tätä päivää en ollut oikein tiennyt mitä opiskelulta
odottaa, ja elelinkin varsin odottavaisin mielin. Se mitä olin
opetustarjonnasta opiston nettisivuilta lukenut, kuulosti kiinnostavalta ja
motivaationi oli korkealla jo ennen kuin olin opiston ovia kertaakaan avannut.
Aikaisemmat mietteeni vahvistuivat kuunnellessani päivän
avaavaa opiston rehtorin puhetta. Viisaan oloinen ja kokenut herrasmies valoi
uskoa meihin uusiin opiskelijoihin ja huomasi selkeästi, että hän tiesi mistä
puhui. Jaoin hänen mielipiteensä oppimisesta ja sen merkityksestä ja sisäinen
innokas ja inspiroitunut oppijani hihkui ”just niin, just niin!”. Samalla sain
kokea sen harvinaisen ilon, joka syntyy siitä kun tajuaa vihdoin löytäneensä
jotain ”omaa”. Asian josta pitää, josta haluaa tietää lisää, ja ympäristön
jossa viihtyy ja kokee olonsa kotoisaksi.
Aloitustilaisuuden jälkeen kävimme ammatillisesti kokeneen ja monessa liemessä
keitetyn luotsimme Kaisan johdolla läpi koulutuksen tavoitteita ja
oppisisältöjä. Hän avasi journalismin maailmaa ja sitä mihin vuoden aikana
tähtäämme. Odotankin jo malttamattomana sitä hetkeä, kun koen että olen oppinut
tarpeeksi saadakseni edes jotain tolkkua maailman sillisalaatista journalistin
näkökulmasta ja kun havainnointi- ja hahmotuskykyni on tarkentunut sen verran
että osaan nähdä ja erottaa olennaiset asiat epäolennaisista ja vieläpä
välittää asian muille ymmärrettävässä muodossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti