Tapahtui perjantaina 27.9.2013.
Ennen viikonlopun laitumille kirmaamista, pääsimme
seuraamaan teatteri1 -opiskelijoiden demoesitystä. Teatterilaiset olivat
harjoitelleet kohtauksia Reko Lundanin näytelmästä ”Tarpeettomia ihmisiä”.
Näyttämönä toimi askeettinen, suorakulmion muotoon koottu paksu musta muovimatto. Yleisön penkit oli ripoteltu kiertämään
suorakulmiota. Muoto tuki harjoituksen yhtä tarkoitusta, tilankäyttöä suhteessa
vastanäyttelijään ja yleisöön.
Aluksi meille näytettiin neljä eri kohtausta, joita
näyttelemään marssivat aina uudet näyttelijät. Opettaja kertoi, ettei kohtauksia
ollut sen kummemmin ”ohjattu”, vaan opiskelijat olivat saaneet vapaat kädet
niitä työstäessään. Pienen tauon jälkeen samat kohtaukset toistettiin, mutta
näyttelijöinä toimivat tällä kertaa eri henkilöt.
Oli mielenkiintoista nähdä, kuinka eri ihmiset tekivät
samoista vuorosanoista ja tilanteista erilaisia tulkintoja, ja miten lauseet
eri äänenpainoin toistettuina muuttivat asetelman täysin.
Näytelmä heittää eteen repiviä teemoja ihmiselämän
pimeältä puolelta. Työttömäksi jäänyt duunarimies Kari, ja juuri ylennyksen saanut
Siwan kassa Tuula, ajautuvat talouskurimuksen ja ahdistuksen edessä väkivallan
syövereihin. Ilmassa leijuu vararikon kuristava uhka. Epätoivo vetää perhettä
reunan yli ja tila täyttyy repivistä tuskanhuudoista. Vaimolle tehdyt lämpimät
voileivät paiskataan raivon vallassa lattiaan, ja kohta niitä jo työnnetään
väkisin itkevän ja tärisevän vaimon kurkkuun. Ylitse tulviva aggressio ottaa
miehen valtaansa ja inhimillinen tragedia kurkistaa ovesta.
Näyttelijät loivat tunnelmasta juuri niin mustanpuhuvan,
kuin tilanteen voi kuvitella olevan. Tunnelin päässä ei näkynyt
juurikaan valoa. He onnistuivat tehtävässään hyvin, sillä vaikka kohtaukset
olivat synkkiä, ei dialogin etenemistä ollut vaivalloista seurata, vaan se
viihdytti irvokkaalla tavalla. Ihmisluonteen primitiivisyys läväytettiin naamalle.
Teemat ovat raakoja, mutta elämänmakuisuudessaan
aseista riisuvia. Asioita ei kaunistella, vaan ne näytetään juuri niin kuin ne ovat. Voi hyvin kuvitella, kuinka monelle perheelle näytelmän
tilanteet ovat niin valitettavan tuttuja, ja kuinka paljon samoihin asioihin
pohjautuvaa inhimillistä kärsimystä ympärillämme jatkuvasti koetaan.
Jälkeenpäin olotila tuntui surulliselta ja ahdistuneelta.
Hyvällä tavalla tosin. Näkemämme pisti ajattelemaan, ja niin hyvä näytelmä
tekee. Ravistelee ja puhuttelee. Koulukavereille tuntui olevan vain vähän
sanottavaa kohtausten jälkeen. Oli uitu syvissä vesissä, ja arkipäiväiset asiat
ja small talk tuntuivat latteilta. Kuin Lanun aukion suihkulähde Niagaran
putousten jälkeen. Olisi mielenkiintoista nähdä koko näytelmä ja tuntea sen
voima kokonaisuudessaan.

