sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Tarinointia elämästäni



Maanpäällinen vaellukseni alkoi kevätauringon paistaessa maaliskuun sohjoon. Olen vuosimallia -85. Tosiasiassa minulla ei ole sattuneesta syystä hajuakaan millainen sää sattui olemaan kun maailmaan tulin. Haluaisin kuvitella, että kevätaurinko hymyili sulatellessaan kinoksia kesän tieltä. Veikkaan kuitenkin, että räntää vihmoi taivaalta vaakatasossa ja moni vielä kirosi viheliäistä talvea. Täytynee tarkistaa äidiltä.

Sen verran olen kuullut, että olin synnytyslaitoksen kakarakatraasta kilteimpiä ja hiljaisimpia. Vaikea kuvitella. Ihmisellä on siis kyky muuttua. Kukaties olin järkyttynyt synnytysosaston sinapinkeltaisista kaapin ovista, ja naisille lykättävistä myrkynvihreistä sammalkuvioisista sairaalakaavuista. Ken tietää, en pistänyt muistiin.

Olin vilkas ja onnellinen lapsi. Varhaisin muistikuvani lapsuudestani on kai se, kun tuijotan ulos hakatornien ikkunasta, jossa asuimme syntymästäni noin kolmivuotiaaksi asti. Äiti oli mennyt viemään roskia ulos. Minua jäi vahtimaan naapurin jykevä ääninen Tuija-täti, josta muistan vieläkin hänen jylhänä resonoivan äänensä lisäksi hieman villiintyneen kasaripermanentin ja hänen kaksi poikaansa joiden kanssa mielellään riehuimme siskoni kanssa. Tosin en ole aivan varma onko tämä sumuinen takauma vain mielikuvitukseni tuotetta vai oikeasti tapahtunut asia.

Toinen varmuudella tapahtunut varhaismuisto on se, kun asuimme perheeni kanssa Lahden Venetsiassa tiilitalossa, jonka päädyssä oli sopivasti elintarvikekauppa. Kaupasta kävin aina tarpeen vaatiessa (lue usein) hakemassa karamelleja. Maksun hoidin ulko-oven lähettyviltä poimituilla lehdillä ja kivillä. Isä taisi saada tutulta kauppiaalta aina silloin tällöin laskun kauppareissuistani. Saman talon aidalla nökötin ja kyttäsin sitä hetkeä, kun mäen päällä asuva hiukan jo höperöitynyt mummu köpöttelisi mäkeä alas kaupalle. Mummon ilmaantuessa näköpiiriin saatoin jo maistaa makeat irtokarkit suussani. Makeanhimoni ei ole valitettavasti laantunut vielä tähänkään päivään mennessä, mutta olen siirtynyt jo oikealla rahalla maksamiseen enkä käytä lapsenomaisesti hyväkseni vieraita ihmisiä karkinhimoni tyydyttämisessä. Ainoastaan poikaystävääni.

Itsenäisenä kolme ja puoli vuotiaana minua tuskin näkyi hoitotädin silmäin alla kirmatessani maita ja mantuja Lahden Venetsiassa ensimmäisen ihmisystäväni Emman kanssa. Tuolloin elämääni tupsahti myös suuri ilo Mikki-kissan muodossa. Pieni poloinen oli nimetty alunperin Mikoksi, mutta emme halunneet kiusata pikkuista pojan nimellä ja sen sijaan nimesimme hänet hiiren mukaan. Mikki hyppeli edellämme pusikosta toiseen hakiessamme postia postilaatikolta, päätyi kerran autoon piilouduttuaan isäni työpaikalle Lahteen (asuimme tuolloin Nastolassa) ja maisteli omatoimisesti silmämme välttäessä äitini kokkaamaa kalaa. Muistan lapsuudestani myös sen, että kun oikein suutuin, menin mykäksi ja piilouduin sängyn alle, jonne Mikki suuntasi minua lohduttamaan. Kaikinpuolin lojaali ystävä. Mikin kuoltua olin lohduton ja itkin tahtovani koiran, sillä 90-luvun alun pikkuräppänä TV:mme oli näyttänyt minulle ohjelman uskollisesta koiraystävästä, joka seurasi päähenkilöä minne tämä menikin.
Itkin vuolaasti menetykseni tuskaa, ja kai se myös osaltaan pehmitti isäni ja äitini mieltä niin paljon, että vuonna -92 haimme rakkaan Roope-koiran kotiimme Niemeen. Roope oli ihastuttava ja kiltti veijari, ja ihastuin erityisesti Roopen valkoiseen maalipyttyyn kastettuun hännänpäähän (tai jolta se näytti). Kun Roope taapersi koiravauvan horjuvin askelin luokseni ja pyrki syliini, tiesin ystävyytemme alkaneen. Se elää yhä vahvana muistoissani, eikä se koskaan kuolekaan.

Nuoruudessani kuvioissa pyöri yleisurheilu ja ystävät. Ei hullumpi kaksikko. Kun treenaaminen ei enää aikuisiän kynnyksellä jaksanut innostaa, keksin muita perinteisiä nuorten huvituksia aikani kuluksi. Tulihan siinä opiskeltua myös matkailualan tutkinto ja tehtyä vuosia töitä erinäisten yritysten palveluksessa. Kaipasin kuitenkin aina ammatillisessa mielessä sitä jotain ”omaa juttua”, johon heittäytyä. Jotain joka tuntuisi omalta. Juttu johon panostaa ja jonka kautta saisi toteuttaa itseään. Työnteko eläkeikään asti vain rahan ja materian vuoksi ei ole koskaan napannut. Varoittavia esimerkkejä näkee jatkuvasti ympärillään.

Viimeistään muutaman ulkomailla asutun vuoden jälkeen minulle kävi selväksi, että elämä on tässä ja nyt. Ei ”sitten kun pääsen eläkkeelle”. Sain ulkomaan komennuksella lisää itsevarmuutta, ja oivalsin omat voimavarani. Päätin lähteä kulkemaan journalismin maailmaa kohti, enkä ole katunut. Aika näyttää mitä tästä hommasta tulee, mutta pääasia lienee, että yrittää ja ottaa vastuun elämästään. Ei tarvitse sitten kiikkustuolissa harmitella tekemättömiä asioita, ja ehkäpä silloin on myös helpompi kuitata tehdyt virhearviot lausahduksella ”tekevälle sattuu”.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti