Maanpäällinen vaellukseni alkoi kevätauringon paistaessa
maaliskuun sohjoon. Olen vuosimallia -85. Tosiasiassa minulla ei ole
sattuneesta syystä hajuakaan millainen sää sattui olemaan kun maailmaan tulin.
Haluaisin kuvitella, että kevätaurinko hymyili sulatellessaan kinoksia kesän
tieltä. Veikkaan kuitenkin, että räntää vihmoi taivaalta vaakatasossa ja moni
vielä kirosi viheliäistä talvea. Täytynee tarkistaa äidiltä.
Sen verran olen kuullut, että olin synnytyslaitoksen
kakarakatraasta kilteimpiä ja hiljaisimpia. Vaikea kuvitella. Ihmisellä on siis
kyky muuttua. Kukaties olin järkyttynyt synnytysosaston sinapinkeltaisista
kaapin ovista, ja naisille lykättävistä myrkynvihreistä sammalkuvioisista
sairaalakaavuista. Ken tietää, en pistänyt muistiin.
Olin vilkas ja onnellinen lapsi. Varhaisin muistikuvani
lapsuudestani on kai se, kun tuijotan ulos hakatornien ikkunasta, jossa asuimme
syntymästäni noin kolmivuotiaaksi asti. Äiti oli mennyt viemään roskia ulos.
Minua jäi vahtimaan naapurin jykevä ääninen Tuija-täti, josta muistan vieläkin
hänen jylhänä resonoivan äänensä lisäksi hieman villiintyneen kasaripermanentin
ja hänen kaksi poikaansa joiden kanssa mielellään riehuimme siskoni kanssa.
Tosin en ole aivan varma onko tämä sumuinen takauma vain mielikuvitukseni
tuotetta vai oikeasti tapahtunut asia.
Toinen varmuudella tapahtunut varhaismuisto on se, kun
asuimme perheeni kanssa Lahden Venetsiassa tiilitalossa, jonka päädyssä oli
sopivasti elintarvikekauppa. Kaupasta kävin aina tarpeen vaatiessa (lue usein)
hakemassa karamelleja. Maksun hoidin ulko-oven lähettyviltä poimituilla
lehdillä ja kivillä. Isä taisi saada tutulta kauppiaalta aina silloin tällöin
laskun kauppareissuistani. Saman talon aidalla nökötin ja kyttäsin sitä hetkeä,
kun mäen päällä asuva hiukan jo höperöitynyt mummu köpöttelisi mäkeä alas
kaupalle. Mummon ilmaantuessa näköpiiriin saatoin jo maistaa makeat irtokarkit
suussani. Makeanhimoni ei ole valitettavasti laantunut vielä tähänkään päivään
mennessä, mutta olen siirtynyt jo oikealla rahalla maksamiseen enkä käytä
lapsenomaisesti hyväkseni vieraita ihmisiä karkinhimoni tyydyttämisessä.
Ainoastaan poikaystävääni.
Itsenäisenä kolme ja puoli vuotiaana minua tuskin näkyi
hoitotädin silmäin alla kirmatessani maita ja mantuja Lahden Venetsiassa
ensimmäisen ihmisystäväni Emman kanssa. Tuolloin elämääni tupsahti myös suuri
ilo Mikki-kissan muodossa. Pieni poloinen oli nimetty alunperin Mikoksi, mutta
emme halunneet kiusata pikkuista pojan nimellä ja sen sijaan nimesimme hänet
hiiren mukaan. Mikki hyppeli edellämme pusikosta toiseen hakiessamme postia
postilaatikolta, päätyi kerran autoon piilouduttuaan isäni työpaikalle Lahteen
(asuimme tuolloin Nastolassa) ja maisteli omatoimisesti silmämme välttäessä äitini
kokkaamaa kalaa. Muistan lapsuudestani myös sen, että kun oikein suutuin, menin
mykäksi ja piilouduin sängyn alle, jonne Mikki suuntasi minua lohduttamaan.
Kaikinpuolin lojaali ystävä. Mikin kuoltua olin lohduton ja itkin tahtovani
koiran, sillä 90-luvun alun pikkuräppänä TV:mme oli näyttänyt minulle ohjelman
uskollisesta koiraystävästä, joka seurasi päähenkilöä minne tämä menikin.
Itkin vuolaasti menetykseni tuskaa, ja kai se myös osaltaan
pehmitti isäni ja äitini mieltä niin paljon, että vuonna -92 haimme rakkaan
Roope-koiran kotiimme Niemeen. Roope oli ihastuttava ja kiltti veijari, ja
ihastuin erityisesti Roopen valkoiseen maalipyttyyn kastettuun hännänpäähän (tai
jolta se näytti). Kun Roope taapersi koiravauvan horjuvin askelin luokseni ja
pyrki syliini, tiesin ystävyytemme alkaneen. Se elää yhä vahvana muistoissani,
eikä se koskaan kuolekaan.
Nuoruudessani kuvioissa pyöri yleisurheilu ja ystävät. Ei
hullumpi kaksikko. Kun treenaaminen ei enää aikuisiän kynnyksellä jaksanut
innostaa, keksin muita perinteisiä nuorten huvituksia aikani kuluksi. Tulihan
siinä opiskeltua myös matkailualan tutkinto ja tehtyä vuosia töitä erinäisten
yritysten palveluksessa. Kaipasin kuitenkin aina ammatillisessa mielessä sitä
jotain ”omaa juttua”, johon heittäytyä. Jotain joka tuntuisi omalta. Juttu
johon panostaa ja jonka kautta saisi toteuttaa itseään. Työnteko eläkeikään
asti vain rahan ja materian vuoksi ei ole koskaan napannut. Varoittavia
esimerkkejä näkee jatkuvasti ympärillään.
Viimeistään muutaman ulkomailla asutun vuoden jälkeen
minulle kävi selväksi, että elämä on tässä ja nyt. Ei ”sitten kun pääsen
eläkkeelle”. Sain ulkomaan komennuksella lisää itsevarmuutta, ja oivalsin omat
voimavarani. Päätin lähteä kulkemaan journalismin maailmaa kohti, enkä ole
katunut. Aika näyttää mitä tästä hommasta tulee, mutta pääasia lienee, että
yrittää ja ottaa vastuun elämästään. Ei tarvitse sitten kiikkustuolissa
harmitella tekemättömiä asioita, ja ehkäpä silloin on myös helpompi kuitata tehdyt
virhearviot lausahduksella ”tekevälle sattuu”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti