perjantai 23. elokuuta 2013

Teatteria kansalle!



Opiskelijaryhmämme suuntasi eilen illalla Lahden kaupunginteatteriin kutsuvierastilaisuuteen, jossa esiteltiin teatterin tulevan kauden ohjelmistoa.
Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota tilaisuuden ikäjakaumaan. Elämää pidempään katselleiden vaakakuppi painui kivenä pohjaan meidän vuosiköyhempien noustessa yläilmoihin. ”Eikö Lahdessa teatteri kiinnosta nuoria” olikin luokkatoverini kysyvä toteamus esityksen alkua odotellessamme. Itse mietin samaa. Toki täytyy muistaa, että kyse oli vain esittelytilaisuudesta. Toivottavasti pääsemme tarkistamaan todellista ikäjakaumaa kun kausi pyörähtää käyntiin.

Nuorta energiaa riitti sitäkin enemmän lavalla kun saimme tilaisuuden seurata 7.9. ensi-iltansa Juhani-näyttämöllä saavan klassikon West Side Storyn harjoituksia. Häpeäkseni joudun tunnustamaan, että vaikka pari vuotta vierähtikin musikaalien mekassa Lontoossa, en ole koskaan nähnyt yhtäkään versiota kyseisestä teoksesta. Täytynee korjata tilanne tänä syksynä. Sen verran energistä ja värikästä meininki lavalla tuntui olevan. Varsinkin kun pääsen pitkästä aikaa hyödyntämään opiskelija alennuksia. Jos ei muuten, niin edes sitten siitä syystä.

Henkilökohtaiseksi suosikikseni nousi kouluikäisille lapsille ja heidän vanhemmilleen suunnattu ”Kurtilla Keittää” näytelmä. Mitä se sitten kertookaan älykkyyteni ja huumorini tasosta. En ole koskaan ollut teatterin lavalla usein nähtävien ”valmiiden-sivistyneiden-pikkusievien-älykkäiden-aikuismaisten-kaikkia naurattaa niin kovasti” –vitsien ystävä, ja parhaimmillaankin ne saavat minussa aikaan ystävällisen, mutta yleensä teennäisen hymyn ja vaivihkaisen kellon vilkaisun.
Pätkä, jonka näimme oli kuitenkin täynnä raikkaan älyvapaata kohellusta, sekä aitoja röhönauruja (ainakin minusta) irrottavaa huumoria. Ei väkinäisiä he-he höhötyksiä, vaan vatsasta lähteviä naurunpyrähdyksiä ja hyvää energiaa.

Kiinnostukseni yhteiskunnallisia asioita ja ilmiöitä kohtaan, sekä parin vuoden mittainen oma mamu-statukseni saattaa vaikuttaa siihen, että pidin näytelmän huumorintajuisesta tavasta käsitellä tärkeitä aiheita kuten maahanmuuttoa, ja vakavaa ihmiskauppailmiötä, sekä sen kyvystä heittää herjaa pilke silmäkulmassa eri kulttuureista tulevista ihmisistä. Tarina tuntui ennen kaikkea hyväntahtoiselta kuvaukselta ajan ilmiöistä, ei ironiselta satiirilta, vaikka aihe peilaakin nyky-yhteiskunnan merkittäviä ja ajankohtaisia asioita. Tai niin sen ainakin käsitin. Ehkäpä vain halusin käsittää? Niin tai näin, tuskinpa lapsille sellaista satiiria suunnattaisikaan, mutta täytyy sanoa että tämä kakara viihtyi oikein hyvin.

Luulen että meillä aikuisilla on paljon opittavaa lapsilta siinä, miten nähdä erilaiset ihmiset sellaisina kuin he ovat, ihmisinä, eikä sulloa heitä suoraan mielessämme jo valmiiksi nikkaroituihin tietynlaisiin bunkkereihin. Arvioni perustuu kylläkin vain siihen noin viiden minuutin pätkään, joka meille esitettiin, joten voi hyvinkin olla että joudun syömään sanani. Toivon kuitenkin että näin ei pääse käymään. Täytynee lainata kummipoikaa rekvisiitaksi tässä joku kerta jotta ”täti voi viedä pojan teatteriin sivistymään”.

Kävellessäni teatterilta kotiin, näin suuren ja kauniin sateenkaaren. Taivaankansi hymyili, ja se oli leveä, vilpitön hymy !



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti