...tulee usein muotokuvien maalaamisesta, kertoi opastetun
kierroksen vetäjä esittelypuheensa alussa. Lahden taidemuseon muotokuva
näyttelyn kuraattori Vappu Rossilla on ollut kirjaimellisesti kädet täynnä
töitä valitessaan näyttelyn henkeen soveltuvia kappaleita noin 2000
teosehdotuksen joukosta. Valkoisia seiniä koristamaan päätyi vain 56:n
taiteilijan näkemys. Tarkoituksena oli hakea jotain uutta, haastaa perinteinen
muotokova. Tässä onnistuttiin mielestäni hyvin.
En ole ollut ennen opastetulla taidekierroksella, joten jo
siinä kohtaa näyttely antoi mitä lupasi. Jotain uutta. Mitä tulee näyttelyn
sisältöön, se yllätti minut mielenkiintoisuudellaan. Tähän vaikutti varmasti
se, että opas avasi teoksien taustoja ja sain jotenkin paremmin kiinni mitä
kuvalla tahdotaan sanoa.
Ensimmäisessä salissa huomioni kiinnitti sakset kädessään, lattian
keskellä nököttävä paperimassasta valmistettu tyttö, joka oli leikannut osan pitkistä
hiuskiehkuroistaan pois.
Pystyin kai samaistumaan teokseen, sillä leikkasin itseltäni
viisivuotiaana puoli päätä kaljuksi. Jätin sentään mulletin, olenhan 90-luvun
alun lapsi.
Toinen kiinnostava työ oli Maija Toropaisen Suomalaisen
vastarintaliikkeen teloitetuista sotilaista tehdyt pienet muotokuvat, jotka oli
sijoitettu silmien korkeudelle. Kuvan päälle oli piirtynyt aseen kiikarin
ruksi. Kaksi miestä punaisella taustalla, kuin katselisi heitä aseen tähtäimen
läpi. Jotenkin karmivia kuvia. Toinen miehistä oli Veikko Pöysti, joka
teloitettiin päivää ennen jouluaattoa vuonna 1942. Toinen Arndt Pekurinen.
Hänet ammuttiin marraskuun viidentenä 1941.
Suosikeikseni nousivat muun muassa energisellä
värimaailmallaan lumonnut Johanna Lemettisen työ ”Omakuva, alter ego”. Taulusta
kirkkaana sädehtivä oranssi toimi upeana taustana harmoniselle värinkäytölle.
Eteerisen kauniit kuvat sini-ihoisesta haamu-naisesta oli maalannut Sanna-Maria
Paananen. Myös näissä töissä katseenvangitsijana toimi valo, sekä kauniilla
tavalla utuiset ihon kalmanvärit. Voi melkein nähdä kuinka nämä naiset
vaeltavat pimeissä saleissa yön tultua.
Kolmas minua viehättänyt työ oli kuolemaa lähestyvät, kuvissa
erittäin pitkinä kuvatut vanhat miehet. Opas kertoi näiden ihmisten olevan
”iltavarjon pituisia”, joka oli runollisesti sanottu. He olivat venyneet
syntymästään saakka kohti kuolemaa, vailla pelkoa tulevasta. Miesten kasvoista
huokui tarttuva lämpö ja rauha. Harvoin lähestyvää kuolemaa katsotaan näin
hyväksyvin ja lempein katsein.
Toisessa huoneessa minua huvitti hienosti tehty Jukka
Huhtalan ”Feeling Canarias”, jossa naapurin Keijo veti Karhua tölkistä. Keijon
lisäksi kuva toi mieleen räp/kantri-artisti Stigin.
Lopuksi opas kertoi Roy Hovisen työstä, joka ei auennutkaan
ihan helposti. Ilman alustusta tunsin seisovani K-Raudan maaliosastolla, jossa
olin valitsemassa värejä saunamökkiin. Ei ihan paras valikoima by the way.
Työssä kuvattiin kuulemma Huovista, Steinbackia ja Simenonia. En ihan
hahmottanut heitä.
Viimeisestä työstä huolimatta kokemus oli avartava ja
näytti, että vaikka pitäisi itseään taiteesta mitään ymmärtämättömänä, niin
muotokuvia on helppo katsella. Ihmisen naamataulun kun usein tunnistaa ja
työstä voi muodostaa mielipiteensä luottaen omaan sisäiseen ääneensä. Itse huomasin
olevani voimakkaista väreistä viehättynyt, abstraktien teosten välttelijä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti