tiistai 12. marraskuuta 2013

Taiteilijan leipä



...tulee usein muotokuvien maalaamisesta, kertoi opastetun kierroksen vetäjä esittelypuheensa alussa. Lahden taidemuseon muotokuva näyttelyn kuraattori Vappu Rossilla on ollut kirjaimellisesti kädet täynnä töitä valitessaan näyttelyn henkeen soveltuvia kappaleita noin 2000 teosehdotuksen joukosta. Valkoisia seiniä koristamaan päätyi vain 56:n taiteilijan näkemys. Tarkoituksena oli hakea jotain uutta, haastaa perinteinen muotokova. Tässä onnistuttiin mielestäni hyvin.

En ole ollut ennen opastetulla taidekierroksella, joten jo siinä kohtaa näyttely antoi mitä lupasi. Jotain uutta. Mitä tulee näyttelyn sisältöön, se yllätti minut mielenkiintoisuudellaan. Tähän vaikutti varmasti se, että opas avasi teoksien taustoja ja sain jotenkin paremmin kiinni mitä kuvalla tahdotaan sanoa.

Ensimmäisessä salissa huomioni kiinnitti sakset kädessään, lattian keskellä nököttävä paperimassasta valmistettu tyttö, joka oli leikannut osan pitkistä hiuskiehkuroistaan pois.
Pystyin kai samaistumaan teokseen, sillä leikkasin itseltäni viisivuotiaana puoli päätä kaljuksi. Jätin sentään mulletin, olenhan 90-luvun alun lapsi.

Toinen kiinnostava työ oli Maija Toropaisen Suomalaisen vastarintaliikkeen teloitetuista sotilaista tehdyt pienet muotokuvat, jotka oli sijoitettu silmien korkeudelle. Kuvan päälle oli piirtynyt aseen kiikarin ruksi. Kaksi miestä punaisella taustalla, kuin katselisi heitä aseen tähtäimen läpi. Jotenkin karmivia kuvia. Toinen miehistä oli Veikko Pöysti, joka teloitettiin päivää ennen jouluaattoa vuonna 1942. Toinen Arndt Pekurinen. Hänet ammuttiin marraskuun viidentenä 1941.

Suosikeikseni nousivat muun muassa energisellä värimaailmallaan lumonnut Johanna Lemettisen työ ”Omakuva, alter ego”. Taulusta kirkkaana sädehtivä oranssi toimi upeana taustana harmoniselle värinkäytölle. Eteerisen kauniit kuvat sini-ihoisesta haamu-naisesta oli maalannut Sanna-Maria Paananen. Myös näissä töissä katseenvangitsijana toimi valo, sekä kauniilla tavalla utuiset ihon kalmanvärit. Voi melkein nähdä kuinka nämä naiset vaeltavat pimeissä saleissa yön tultua.
Kolmas minua viehättänyt työ oli kuolemaa lähestyvät, kuvissa erittäin pitkinä kuvatut vanhat miehet. Opas kertoi näiden ihmisten olevan ”iltavarjon pituisia”, joka oli runollisesti sanottu. He olivat venyneet syntymästään saakka kohti kuolemaa, vailla pelkoa tulevasta. Miesten kasvoista huokui tarttuva lämpö ja rauha. Harvoin lähestyvää kuolemaa katsotaan näin hyväksyvin ja lempein katsein.

Toisessa huoneessa minua huvitti hienosti tehty Jukka Huhtalan ”Feeling Canarias”, jossa naapurin Keijo veti Karhua tölkistä. Keijon lisäksi kuva toi mieleen räp/kantri-artisti Stigin.

Lopuksi opas kertoi Roy Hovisen työstä, joka ei auennutkaan ihan helposti. Ilman alustusta tunsin seisovani K-Raudan maaliosastolla, jossa olin valitsemassa värejä saunamökkiin. Ei ihan paras valikoima by the way. Työssä kuvattiin kuulemma Huovista, Steinbackia ja Simenonia. En ihan hahmottanut heitä.

Viimeisestä työstä huolimatta kokemus oli avartava ja näytti, että vaikka pitäisi itseään taiteesta mitään ymmärtämättömänä, niin muotokuvia on helppo katsella. Ihmisen naamataulun kun usein tunnistaa ja työstä voi muodostaa mielipiteensä luottaen omaan sisäiseen ääneensä. Itse huomasin olevani voimakkaista väreistä viehättynyt, abstraktien teosten välttelijä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti